Ruskareissun jälkeen kävin vähän kattelemassa paikkoja Kolin keskustan tuntumassa ja löysin mielenkiintoisia paikkoja,
mutta ilta alkoi jo hämärtään, joten kuvasatoa ei kovin paljoo oo. Savijärven rannalta ja satamasta sain muutaman lauantai-illan kuva ja seuraavana päivänä jatkoin reissua Räsävaaran näkötornille, josta puolestaan onnistui useampi kuva 🙂
– NÄHDÄKSESI KUVAT ISOMPANA, KLIKKAA NIITÄ –
Räsävaaran näkötorni
Sunnuntaiaamuna, ennen kotia lähtöä, käväsin vielä majapaikan omistajan suosittelemassa näkötornissa ja täytyy sanoa, että oli kyllä elämys!! Aivan mahtava paikka, vaikka kammoankin korkeisiin paikkoihin kiipeämistä. Oon kumminkin tänä kesänä aika hyvin voittanut pelkoni, eikä kiipeäminen enää tunnu niin pahalta. Tällä kertaa pelotti enemmän metsästä kuuluva voimakas puhina…. 🙁 Paikalliset oli edellisenä päivänä kertoneet alueella olevan karhuja, joten kyllä sen puhinan kuultuani piti miettiä suunnitelma uusiksi, sillä palasin takasin autolle ensimmäisen puhinan kuultuani. Tein sotasuunnitelman – soitan puhelimella musaa vaikka muuten nautin luonnonhiljaisuudesta. Paikalliset oli kertonut karhun väistyvän ääniä kuultuaan, joten musa soiden lähdin polkua tallaan. Ainut mikä hieman huvitti oli, ettei puhelimessani ole kuin arabiankielistä musaa, joten aattelin sen tehoavan karhuihin paremmin. 🙂
Vaaralle päästyäni maisemat oli upeat, vaikka sumu peitti oikeastaan ”koko laakson”. Sumun sankkeus teki just maisemista niin upeat, sillä muut vaarojen huiput kurkkivat sumupilvien keskeltä. Tornikin löytyi vaaran päältä ja siinä vaiheessa karhutkin oli jo unohtunut. Kuvailin siinä tornin juurella ihan rentona tornia, kunnes kuulin uudelleen sen puhinan!! Sitten tuli kiire – ja kiipesin torniin niin nopeeta vauhtia, että unohdin pelkäävän korkeita paikkoja. Puolivälissä hiljensin ja jäin ihmettelemään maisemia ja tiiraileen, missäs se mun kaveri on? Ei näkynyt, mutta laitoin musaa kaiken varuilta vähän isommalle. Noh sitten ei muuta kuin huipulle!
Huipulla
Aivan upeeta! Oon joskus kiivennyt Ranskan alpeilla ns pilvien yläpuolelle ja koin silloin jotain vastaavaa. Nyt ei oltu tosin niin korkealla, mutta silti näkymä oli aivan upea. Korkeanpaikan kammosta ei ollut mitään jäljellä ja viihdytin itseäni tovin tornin huipulla. Mietiskelin jopa, uskaltaisko tälläisessä paikassa yöpyä, mutta se ajatus ei kuulostanut kovin turvalliselta.
Sitten ei ollut ohjelmassa muuta kun alaspäin ja nokka kohti etelää. Upeita paikkoja oli tullut nähtyä ja vähän saatu tuntumaa Koliin paikkana. Tänne tullaan uudelleen, se on varma!
Lue muutkin Koli-juttuni
Kiitosta 🙂 Mua hirvittää aina enemmän se nousuvaihe, kun näkee ettei jalkojen alla oo muuta kun tyhjää tavallaan. Noissa torneissa kun yleensä näkee sinne maahan. Alastulo on helpompaa kun silloin lähestyy maata. Siksipä yritän ylösnoustessa katsoa jonnekkin muualle kuin jalkoihin. Tukevasti kahdella kädellä pitää pitää kaiteesta kiinni kans. Tää pelko on kyllä ilmennyt myös joskus siten, että liukuportaita alaspäin ensimmäinen askel on hirvittänyt. Ihan kuin tippuis olotila. Riippusillat on vielä kauheempia, mutta Repovedellä selvisin siitäkin. Pitäs tulla testaan sinne Utajärven tienoille se yks riippusilta…se on ollut tähän asti ylittämätön 🙂 Tuo oli kyllä hieno paikka ja musta tuntuu että sumun takia oli vielä hienompi, ainakin kun vertasin netissä löytyneisiin kuviin niin normi maisema ei näyttänyt niin hienolta 🙂
Hienoja kuvia varsinkin nuo, joissa olet pilvien yläpuolella. 🙂 Ylös kiipeäminenkö sinua kammottaa? Minulla ei mielestäni ole korkean paikan kammoa, mutta alas päin tulo tuntuu hankalammalta kuin nousu.