Lastenlaulussa kerrotaan ”Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren, …enkä pelkää laisinkaan”. Non näin mekin ajattelimme lähtiessämme etsimään kummituksia….vaikka kyllä kahta 5-vuotiasta matkaseuralaistani askarrutti hieman niiden kummitusten olemassaolo ennenkuin pääsimme kohteeseen.
Järkeilimme, että kummitukset nukkuu valoisalla, ei nyt tarvi pelätä. Eikä tarvinutkaan, sillä ihan turvallisesti saimme retkemme tehdä.
Katso mummo sitä karttaa
Kohteena meillä oli Kruunuvuoren hylätyt huvilat, joista voi lukea netistä vaikka kuinka paljon ja joka on jokaisen vanhoista taloista kiinnostuneen käyntikohde eli ei mitään niin kauheen salaista tai ainutlaatuista, mutta kohde kumminkin joka piti pelkän sivistyksen vuoksi käydä itse kokemassa. Tein ennen reissua pohjatyötä löytääkseni paikan ja onnekseni sain päivää ennen työkaveriltani tarkemmat vinkit, mistä kannattaa mennä. Silti pistin googlen näyttämään ajoreittiä ja ehdimme pysähtyä hieman ennen kohdetta vähän vastaavan näköiseen kohteeseen, josta totesin että se oli ”liian siisti” ollakseen se mitä etsin. Takapenkiltä tuli siinä vaiheessa hyvä vinkki, ”Katso mummo sitä karttaa siitä puhelimesta!” Minähän katsoin ja niin löysimme polun alun, jonka työkaverini oli neuvonut.
Seikkailu alkaa
Siellähän se sitten metsän siimeksessä häämötti ensimmäinen kummitustalo. Voi ei, sitä ihmetystä ja jännitystä ja niitä kysymysten määrää, mitä pienet matkaseuralaiseni esittivät. ”Mihin ne kummitukset on lähtenyt, kun eivät ole kotona? Miksi ne on rikkoneet ikkunat? Miksi niillä ei ole ovea? Saako tonne yläkertaan mennä? Miksi täällä on niin sotkuista?” Siinä vaiheessa kyllä mietin, että mitähän lienee tästä jotku kukkahattutädit sanois, kun vien lapset tälläiseen paikkaan, mutta myöhemmin totesin, että enpä ollut ainut laatujaan sillä tapasin metsän siimeksessä perheen, jotka oli lähtenyt seikkaileen kolmen sukupolven voimin, eli en ollut ainut mummo laatuaan joka vie lapset näin aitoon paikkaan. Linnanmäet ja muut kalpenee tämän rinnalla.
Huvilat – katoavaa historiaa
Alueella on sijainnut aikoinaan useampiakin huviloita, mutta jäljellä ei ole enää kuin muutama niistä. Vandalismi tuhoaa niitä koko ajan, mm pari huviloista on tuhopoltettu tänä kesänä. Toisaalta paikkaa on asuttamassa ns oma nyky-yhteiskuntansa, sillä nuoriso on löytänyt ne. Näkemäni nuoriso ei onneks ollut kumminkaan mitään teinejä vaan ihan nuoria aikuisia, jotka ylläpitivät parhaiten säilyneitä rakennuksia siivoamalla niitä ja ”kunnostamalla”. Mukavia kesänviettopaikkoja, totesin heille jutellessani heidän kanssaan ja ajatuksissa ajattelin, että ihan varmasti oisin itsekkin siellä heidän joukossa jos oisin saman ikäinen 🙂
-Klikkaa kuvia nähdäksesi ne isompana-
Hylätty asuttu huvila
Vaikka huvilat on pääosin hylättyjä ja ränsistyneitä, niin tätä huvilaa hoitavat vielä jotkut. Tämä ilmeisesti on ollut vielä joku vuosi sitten korjattavien listalla ja ikkunoiden suojaksi laitetuista levyistä näki, että kohdetta on yritetty suojella vielä tänä vuonna…silti tästä huvilasta on tullut jonkun sortin kokoontumispaikka. Tapasin sen pihalla nuoria, jotka fiksusti yrittivät johtaa minua toiseen suuntaan etsimään niitä huviloita…noh eihän siellä ollut mitään vaan just päinvastaisessa suunnassa. Olivat muka itsekkin siellä ensimmäistä kertaa 😀 Huvilan portaat oli rakennettu vastikään täysin uusin menetelmin, vanhat hetekat kaiteina ja jostain raahatut irtoportaat oli kyhätty oviaukon eteen. Myöhemmin huvilan eteen oli ilmestynyt pyörä ja nuoria meni sisään taloon, mitä siellä sitten tehtiin…jäi arvoitukseksi. Sen verran kurkkasin sisälle, että siellä oli sisustettu…matto lattialla ja paikat siististi järjestyksessä. Huvilan vieressä oleva vessarakennus tuotti myös pienoisen hymyn kasvoilleni kun pienet seuralaiseni ihmettelivät kummituksilla olevan vessapaperia vessassa. Noh kyllähän kummitustenkin pitää pyyhkiä pylly 😀
Kohti lampea ja rantaa
Nuoriso edellisellä huvilalla ohjasi meidät etsimään huviloita lammen suunnasta….noh lähdimmekin siihen suuntaan, mutta hyvin pian huomasin ettei siellä ollut mitä etsin. Vastaan tuli perhe, joka tuli lammen toiselta puolelta, joten siinä hetken tietojamme vaihtaen vaihdoin suuntaa kohti rantaa, josta löytyi sitten tänä kesänä tuhopoltetut huvilat. Mielenkiintoisia nekin oli tutkia ja matkan varrella ollut lampi oli kaunis!
Parempi kuin Linnanmäki
Pikkuiset seikkailijatoverini olivat yhtä innoissaan seikkailustamme kuin minäkin. Heillä riitti ihmeteltävää ja tutkimista sen ajan, mitä itse napsin kuvia. Kummitus oli jättänyt matkan varrelle suksen ja sitähän testattiin. Metsän siimeksestä saapui saman ikäinen tyttökin seuraksi. Kyllä oli hauskaa lapsilla! Törmäsimme metsän siimeksessä myös metsänvartijaan, koira joka oli ulkoilemassa omistajansa kanssa ja halusi leikkiä meidän kanssa. Yhden talon pihalta löytyi auringonottopeti vai mikä lie on nimeltään ja siinäkin levättiin hetki. Rannan tuntumasta löydettiin myös näköalapaikka, jossa sitten ihailtiin merimaisemia ennen rannalle menoa! Totesin itsemielessäni, että ei tässä mitään Linnanmäkejä tarvita, senkun menee lasten kanssa metsään 😀
Rannalla paras paikka
Ranta oli niin kaunis paikka, että sinne ois voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Harmitti, kun emme ottaneet eväitä mukaan, sillä se ois ollut oivallinen paikka nauttia niitä. Aurinkoinen keli kruunas rantavierailumme. Paikalla oli rantasauna ja keinu, jonka nyky-yhteiskunta oli sinne värkännyt! Keinu oli aivan loistava ja lapset nauttivat siitä samalla kun itse tutustuin rannan taidenäyttelyyn. Rakkausrunoja kalliossa! Ihania!
Retken päätös
Mukava päivämme sai hieman harmittavan lopun kun pieni mies meni tarkistelemaan veden rajaa liian lähelle ja luiskahti veteen. Rantakallio oli niin liukas, ettei mies päässyt itse sieltä ylös vaan luiskahti uudelleen sinne ylös yrittäessään. Siinä vaiheessa mummo ryntäs niin nopeesti apuun, että luiskahti itsekkin sinne veteen – perseelleen – liukasta limaista kalliota liukuen. Olo oli kuin jäiden sekaan ois tippunut, kun piti miettiä että miten pääsemme ylös vedestä liukasta kalliota pitkin. Ensin nostettiin pieni mies kuiville, sen jälkeen kamera kaulasta, joka oli myös hörpännyt vettä. Seuraavaksi tarkistettiin, onko puhelimet vielä taskussa tallella – Olivat! Ja sen jälkeen alkoi mummon hivuttautuminen ylös. En tiedä miten kipusin, mutta sen tajusin, että kalliolta oli suora liukumäki suht syvälle veteen, sillä olimme laivaväylän varrella. Noh ylös päästiin, vaatteet oli meillä kummallakin märät ja liejuiset 🙂 Siihen jäi keinuhetkemme ja lähdimme taivaltamaan takaisin kohti parkkipaikkaa metsän toiselle puolelle. Matkan varrella tapasimme vielä kumminkin lisää nuoria aikuisia, jotka pitivät huolta toisesta rantasaunasta. Sauna oli siellä lämpenemässä ja saunan edustalla sukeltajia sukeltamassa. Niitä piti ihailla liejuisista vaatteista huolimatta. Mietinkin, että mitäköhän nuoriso meikäläisestä aatteli, kun katsoivat vaatteitani, jotka vielä haisi liejulle 😀
