Ihmisen elämä on hassua, kun ikkään ei tiiä mitä missäkin on oottamassa. Näin jälleen kerran kävi minulle, kun tyytyväisenä haravoin lauantaina pihaa tuolla kaukana Etelä-Pohjanmaalla. Mietiskelin, että mistäköhän kova koiran ujellusääni ja haukunta kuuluu…onkohan lähellä joku koiratarha vai mikä. Noh haravoinnin jälkeen läksin kävelylle nähdäkseni mistä ääni tulee ja teinkin todella mielenkiintoisen löydön, jonka myötä palasin jälleen kerran elämässäni lapsuuden muistoihin. Enpä ois sinä lauantaiaamuna herätessäni uskonut missä myöhemmin hiippailen.

Omituisia vekottimia pottupellolla

Lähdin siis seikkailulle hieman googlesta katottuani ympäristöä, pieni lampi ja joku viheralue. Sen verran tiesin. Kirkon kellojenkin äänen kuulin, joten sellainenkin on varmaan lähistöllä. Suunnistin ensin lammelle, jonka vierestä löytyikin hautausmaa, jossa oli siunastilaisuus haudalla eli kellon äänet oli tullut sieltä. Hetken siellä katseltuani havaitsin hautuumaan takana metsän reunassa valjakkoa vetäviä koiria kuskineen eli olin lähestymässä määränpäätä. Ei muuta kun pottupellon yli kohti määränpäätä ja saavuin parkkipaikaksi muuttuneeseen alueelle, jossa lojui autojen vieressä polkupyöriä, koiran tarvikkeita ja ajokärryjä. Kun jatkoin matkaan ylös rinteeseen, mihin muutkin ihmiset suuntasivat, löysin varikon, jossa näitä kärryjä ja muita vekottimia oli enemmän sekä tietysti koiria omistajineen. – Olin eksynyt Sipearian Husky ry:n ajokilpailuihin!!!

Paluu lapsuuden muistoihin

Hauskinta tässä löydössäni oli se, että olin vastaavissa kisoissa käynyt lapsena ollessani noin 12 vuotias. Ystäväni perhe harrasti siperian huskeja, ja olin tyttären kaverina leireillä mukana, missä näitä kisoja käytiin. Kierrettiin useissa eri kohteissa Lapissa, yövyttiin vanhoissa kouluissa ja kaverin kanssa, hänen vanhempien harrastaessa koiria, seikkailtiin lähistöllä olevissa vanhoissa rakennuksissa ja kerran jopa eksyttiin lehmilaitumelle, jossa keksittiin idea ratsastaa lehmillä!!! Hulluja, täytyy sanoa. 😀 Mutta näiden omien tekemisten lisäksi, koirarotu tuli tutuksi, kuljetusvaunut, ajopelit ja tietty se yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka oli näillä ihmisillä, jotka oli kokoontuneet noille leireille. Meillä oli siellä muiden muksujen kanssa kova vääntö murteista, kun lappilaiset haukku meidän nää murretta ja me kiusattiin heidän mie murretta 🙂

Kisat

En ole mestari selostamaan itse kilpailua, mutta ideana näytti olevan, että eri kokoiset valjakot lähti eri aikaan. Kun saavuin paikalla, kuusikot oli juuri ajamassa, eli koiravaljakko, jossa oli kuusi vetokoiraa. Muistan lapsuudestani, että johtajakoiraksi valittiin se joka veti eniten, antaen muille koirille sen kilpailuvietin, innostaen heidät mukaan. Rinnakkain oli tasapuoliset koirat, eli vetovoimiltaan suunnilleen samaa tasoa olevat. Kun aikani tarkkailin menoa, niin oikeastaan mikään ei ollut muuttunut lähes 40 vuodessa, ainoastaan tekniikka oli tullut mukaan ja ne hauskat ajokärryt oli kehittynyt. En muista millaiset ajokärryt oli ns kesäaikaan silloin omassa lapsuudessani, mutta noita polkupyöristä ja mummon rollaattoreista kehitettyjä versioita katseli, niin niissä tyyli oli vapaa. Suurimmalla osalla kilpailijoilla oli kamerat mukana, joko ajokärryssä tai kypärässä. Kilpailun edetessä kiinnitin huomiota myös ihmisten vaatetukseen ja suojautumiseen. Joillain oli todella makeet ajolasit, mutta jotkut oli lähtenyt kisaan ilman mitään silmien suojausta ja kun katsoi sitä kuran määrää kasvoilla, voi vain miettiä, että mitenköhän näkevät siinä kuralennossa.

[Klikkaa kuvia nähdäksesi ne isompana.]

Lajin vaarat

Täysin riskitön ei ole tämäkään laji, sen sain todeta. Ensimmäinen valjakko, jonka lähdön näin, meni nurin heti lähdön jälkeen ensimmäisessä alamäessa, mutta pääsi onneksi jatkamaan matkaa. Maalilinjalla odotellessani pari muuta valjakkoa tuotiin maaliin erinäisin keinoin. Toinen oli mennyt nurin, kai myös, sillä valjokko juoksi mönkkärin edessä ja kuski istui mönkkärin takapenkillä. Hän oli saanut aivotäräyksen ja oli hieman sekavan oloinen. Toinen valjakko tuotiin kolmen taluttajan voimin maaliin. En oikein päässyt käsitykseen, mikä siinä oli mennyt pieleen, kun itse kuski käveli ensimmäisenä ja kärryn kyydissä oli toinen alan harrastaja. Koirilla oli kyllä vetovoimaa tallella, sillä taluttajilla oli täysi työ himmata koirien vauhtia.

Päivän päätös

Yllätysretkeni oli hyvin onnistunut ja lähdinkin sieltä hyvillä mielillä jatkamaan päivän muihin kohteisiin. Olin jälleen nähnyt jotain uutta ja mielenkiintoista, tosin osittain jotain tuttua lapsuudestani. Jäin miettimään, missäköhän lienee ystäväni olevan nykyään, vieläkö on alan parissa, onko jatkanut isänsä harrastusta. Kenties hän oli tuolla mukana, ulkonäöllisesti ois voinut ollakkin, mutta yhteys katkesi jo vuonna -81, joten hieman hankalampi etsiä tässä vaiheessa häntä. Koirat oli upeita, yhtä upeita kuin ennenkin. Husky on kaunis koira ja samojedit myös. Itse paikka, missä nämä kisat käytiin, jää listalleni palata takas jossain vaiheessa, sillä alueella on hiihtomaja, -latuja ja lähistöllä vesitornikin. Hiihtomajan pihassa on jopa laavu nuotiopaikkoineen eli varmasti tulen käymään toistenkin, vaikka matkaa kotoa onkin sinne hieman 🙂

 

Anna palautetta

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s