Olipa kerran yksi tyttö ja hänen äiti. He menivät Helvetinpuistoon. Ensin söivät siellä ravintolassa ennekuin menivät Helvettiin….Sitten he menivät Helvettiin. Pikku tyttö näki pienen sammakon ja sitten hän näki toisen sammakon. Sitten he pääsivät Helvetinjärvelle, jossa he söivät ruokaa. Heillä oli omena mukana, viinirypäleitä, tomaatteja ja kaksi hampurilaisen puolikasta (jotka oli tytölle). Oli kahta keksiä, yhdet oli pikku tytölle ja toiset oli hänen äidilleen. Heillä oli myös mukana kahvia ja pillimehu. Syömisen jälkeen he olivat menossa takaisin, ja sitten pikku tyttö ja hänen äiti kiipes Helvetinvuorelle. Ja siellä Helvetinvuoren edessä ennenkuin he menivät vuorelle, pikku tyttö näki mini mini sammakon. Sitten he jatkoivat matkaa ja uudestaan pikku tyttö löysi kaksi mini mini sammakkoo. Sitten he ylittivät kaksi suota ja näkivät vesiputouksen ja lähtivät kotiin. Retken päätteeksi tyttö päätti että hänestä tulee isona sammakkotutkija. Sen pituinen reissu se!
Tämmösen tarinan kertoi pieni matkaseuralaiseni, kun pyysin kertomaan tarinan meidän seikkailustamme Helvetinjärven kansallispuistossa. Aika kiva tarina, jossa tuli kaikki olennainen kerrottua 🙂 Lapsukaiselle reissun kohokohta oli sammakot, joita oli tosiaan aika paljon poluilla, sillä olimme liikkeellä sateen jälkeen. Äidille reissun kohokohta oli Helvetinkolun kiipeäminen.
Matkaan lähtö
Helvetinjärven kansallispuisto ja luontopolku nimeltään Helvetistä itään oli tuttuja jo viime talvelta ja nyt oli tarkoituksena mennä katsastamaan millainen paikka on kesäasussa. Kankimäen lähtöpisteessä oleva ravintola oli avoimena ja täytyy sanoa, että se yllätti tarjonnallaan. Keskellä mettää niin monipuolinen tarjoilu, ruoka-annoksia myöten. Kävijöitä varmasti riitti, sillä vaikka mekin olimme liikkeellä ns huonolla kelillä eli koko viikonlopun oli satanut, niin monta muutakin oli uskaltautunut paikalle sateen uhasta huolimatta. Kävijöiden määrä aurinkoisena päivänä on varmasti moninkertainen.
Luontopolun pituus on 4km, jossa Helvetinkolu on sopivasti puolessa välissä eli hyvä rytmitys lapsen jaksamiselle. Suurin osa matkasta on helppokulkuista polkua, jopa leveänä kulkevaa sorareittiä. Perillä järven kupeessa on portaat, joita pitkin pääsee alas päivätuvalle ja nuotiopaikalle, jossa nautiskelimme eväät yhdessä monen muunkin lapsiperheen kanssa.
Helvetinkolu
Talvella käydessäni en oikein tajunnut, missä se kolu oli kun laskeuduin järvelle portaita pitkin ja nousin samaa reittiä ylös. Olin nähnyt kuvia, missä ihmiset kulkee siinä kolussa….talvella lumen peitteen alta näkyi kyllä kolu, mutta miten kulkea siitä….noh nytpä sitten en kiivennytkään portaita takas ylös vaan lähdin seuraamaan päivätuvalta lähtevää polkua kolun suuntaan ja osuin oikeaan. Löysin paikan mistä kolua sai ihastella alhaalta käsin ja josta tajusi sen ainutlaatuisuuden.
Kolun alasuulla iski kyllä epäluulo, miten tosta muka voi kiivetä, ei ainakaan tämmönen punkero 🙂 Noh epäluulo poistui, sillä yksi nuotiolla ollut lapsiperhe tuli paikalle ja kehui kiivenneensä siitä ennenkin eli päästin heidät edelle näyttämään mallia ja lähdimme heidän vanaveteen. Vähän siinä epäröimme toisen äiti-ihmisen kanssa tämän homman järkevyyttä, varsinkin kun lyhytjalkaisille ”askelmat” oli aika isoja. Välillä tuupaten ja välillä toisia vetäen koko revohka pääsi ylös ja voi sitä voittajan tunnetta ylhäällä!! Tämä oli ehdottomasti parhain keino nousta kallion päälle…tavallaan jopa helpompi kuin kiivetä ne 200 porrasta, mitä pitkin olimme tulleet alas. Olin ylittänyt jälleen itseni ja antanut neitokaisellekin ainutlaatuisen elämyksen.
Loppumatka
Loppumatka menikin metsän ihmeitä ihmetellen, välillä hieman sadettakin ripsutteli, mutta hyvin selvittiin. Neitokainen, joka oli Helvetinjärvelle ajellessa valittanut matkan pituutta, ei ollut enää yhtään kyllästynyt vaan pyyteli uudestaan paikan päälle. Pitkä matkakaan ei ois enää haittana, sillä nyt oli tiedossa mitä määränpäässä odottaa. Hieno reissu vaikka keli olikin hieman kostea. Kyllä sateellakin voi retkeillä, kunhan vain varustautuu oikein!
