Vanhemmuus

Oletko koskaan miettinyt, mitä on suru? Tai mikä ero on surulla ja murheella? Tai mitä oikeasti tarkoittaa, kun ihminen on väsynyt? Entä mitä eroa on ahdistuksella tai masentuneella?

Minä näitä asioita olen pohtinut ja yrittänyt saada vastausta itselleni, mitä oikein tunnen. Mikä on oikea sana kertomaan olotilastani. Olenko masentunut? En, sillä en jaksaisi tehdä silloin mitään. Olenko ahdistunut? Kyllä ajoittain, kun taakka on suurimmillaan ja en pääse etiäpäin, vaan saan jopa lisää taakkaa kannettavaksi. Entä suru ja murhe? Kyllä, olen hyvin surullinen kun ajattelen, mihin olen ajautunut ja sen myötä murheellinen miettiessäni tästä pitää päästä vielä eteenpäin. Ehkä väsynyt on oikea sana kertomaan kokonaistilannetta.

Mieti tilannetta, kun joudut veden varaan keskellä merta. Sinun pitää pelastaa itsesi, sillä tiedät että kylmä kangistaa kehosi hyvin pian eikä sinulla ole paljon aikaa selvitä kylmästä vedestä. Yrität uida ja huutaa apua, taistella kaikilla voimillasi, jopa supervoimillasi, jotka ilmaantuu hädän hetkellä. Jossain vaiheessa et kumminkaan jaksa, väsyt ja luovutat, jätät kaiken ylemmän varaan. Entä jos sinulla on itsesi lisäksi pelastettavana oma lapsi, tai jopa useampi. Onko silloin taisteluhalusi vielä voimakkaampi? Vedätkö silloin pelastusrenkaita perässäsi vimmatulla voimalla, yrittäen pitää lapsiasi hereillä, hengissä. Näet matkan varrella pieniä karikoita, johon yrität päästä hetkeksi huilaamaan, mutta lapsesi uhmaa silloin sinua ja omalla päättäväisyydellään yrittävät karkuun, jonka tiedät kuitenkin heille turmioksi. Yrität huutaa apua, jos joku tulisi teidät pelastamaan. Ketään näkemättä jatkat matkaa vetäen heitä perässäsi, yrität puhua vanhemman ihmisen viisaudella ja kokemuksella heille järkeä, ja pitkän taistelun jälkeen kun vihdoinkin näet rannan, jossa sinua ja lapsiasi odotetaan, tiedät tuskasi helpottavan. Rannalla odottava pelastushenkilöstö tarkistaa teidän tilanteen ja vie lapsesi hoitoon, mutta sinä jäät rannalle heidän lohduttavien sanojen kera ”olet tehnyt kaiken mitä pystyit”.

Väsyneenä ja tuupertuneena jäät pohtimaan sanoja, jäät miettimään kaikkea kokemaasi. Tuska, kun yritit taistella, kun yritit pelastaa lapsiasi, epätoivo ja ahdistus pahimmalla hetkellä. Suru ja murhe, miten tähän päädyttiin ja miten tästä eteenpäin. Itsesyytökset, sillä sinähän heidät sinne merelle veit. Sinä aiheutit heille tämän vaaran ohjaamalla heidän polkuaan. Yrität päästä ajatustesi kanssa eteenpäin ja nouset ylös rannalta, vaatteet vielä märkinä, painavina, laahustat eteenpäin. Et tiedä mihin mennä, suunta on hukassa, aurinko ei paista sillä hetkellä elämääsi. Olet yksin ja väsynyt!

Lapsesi saa hoitoa, mutta hänet on viety sinun luotasi. Ristiriitainen tunne, kaipaat häntä ja haluaisit palata aikaan, kun hän oli vielä sylilapsi. Haluaisit paijata häntä ja kertoa kuinka paljon rakastat häntä. Mutta sinun pitää opetella selviytymään ilman häntä, opetella elämä uusiksi ja ajatella positiivisesti, että hän saa nyt sitä apua, mitä et itse pystynyt antamaan. Haaveissasi ajattelet ja toivot, että jonain päivänä saisit kokea saman onnen kuin ystäväsi kertoessaan lastensa ylioppilasjuhlista, häistä, lapsenlapsista, kaikesta positiivisesta, mistä vanhemmat ovat ylpeitä. Kuinka moni kertoo näistä kokemuksista, mitä itse käyt läpi? Jos ees kertoisit, niin kuinka moni ees kuuntelisi sinua? He vaikenisivat, he vaihtaisivat puheenaihetta, he välttelesivät, sillä heillä ei oo sanoja näihin asioihin. Meidät opetetaan ajattelemaan, että jos jollain on surua, annetaan hänen olla, ei häntä pidä häiritä. Kuiskitaan selän takana ”oletko kuullut heidän erosta” tai ”tiesitkö hän sai keskenmenon” tai ”voi kauheeta, hänen lapsi kuoli onnettomuudessa”. Odotetaan vain, että surun kokenut ihminen palaa takaisin normaaliksi ja ollaan vasta sitten yhteyksissä.

Senpä takia, minäkin sanon, anteeksi, jossen jaksa olla onnellinen toisten puolesta heidän kokiessaan vanhemmuuden iloja. Onhan se hienoa kyllä ja sen heille suon, mutta itse käyn läpi taistelua, jota en kenellekään toivo ja josta toivon vielä joskus nousevani. Laihana lohtuna ajattelen, että en ole ainut joka tätä polkua kulkee. Meidän, tämän kohtalon läpikäyvien, on vain vaikea löytää toisemme, kun näistä asioista ei puhuta ääneen!

Vastaa Peruuta vastaus