Siinä hän seisoi, minun rakas ystävä.
Vaikka minä luovutin jo välillä,
uuvuin täysin ja heitin kaikki menemään,
niin silti hän jaksoi tulla takaisin sinne suon reunalle etsimään minua.
Kuulin kysymyksen, oletko sinä hengissä?
Nostin päätäni tunnistaessani kysyjän äänen
ja hämmentyneenä mietin, onko se todella hän.
Olenko minä oikeasti hengissä vai onko tämäkin unta.
Ei, kyllä se oli hän.
Olen minä, vastasin, minä vain väsyin.
Nousin ylös ja katselin ympärille,
kaikki harmaat synkät pilvet olivat menneet pois.
Aurinko paistoi lämpimästi ja elämä tuntui hyvältä.
Tuntui kuin elämä oli herännyt uudelleen.
Otin askeleen, kokeilin kantaako se.
Otin toisenkin ja huomasin pääseväni eteenpäin.
Kuljin ne muutamat askeleet päästäkseni pois suolta,
ystäväni luo, sinne kovalle kangasmetsän reunalle,
johon hän oli tullut minua huhuilemaan.
Mikä lämpö valtasi mielen
kun hän ojensi minulle kätensä ja sanoi, tulehan sieltä.
Minun rakas ystävä, mies, joka jaksoi odottaa minua.
Halasin häntä ja kiitin, että hän oli tullut.
Salaa onnen kyyneleet tuli silmäkulmiini,
sillä niin hyvältä tuntui olla siinä häntä vasten
ja tajuta että elämässä on vielä jotain hyvää.
Hetken siinä seisoimme ja katsoimme suolle päin,
kerroin kulkeneeni pitkän matkan
ja ajatuksissani yritin muistaa ees mitä kaikkea oli tapahtunut.
En kyennnyt siihen ja hän sanoikin, ettei sinun tarvi kertoa.
Lähdimme kulkemaan polkua pitkin, pois suolta.
Matkalla rupattelimme niitä näitä
ja pikku hiljaa minäkin avasin pahimpia tuskan hetkiäni.
Hän ymmärsi, hän kuunteli ja hän tiesi, mitä olin käynyt läpi.
Hän ei hylännyt minua, eikä hän karttanut minua,
niinkuin moni muu oli tehnyt.
Hän välitti minusta ja se tuntui hyvältä.
Metsän reunalla odotti meidän ratsut.
Minun rakas moottoripyöräni seisten hänen pyöränsä vieressä, kuin ystävykset konsanaan.
Hetken siinä heitä ihailtuamme,
pistimme kypärät päähän ja nousimme satulaan.
Lähdimme tien päälle,
hän ensimmäisenä ajaen ja minä häntä seuraten.
Nautin maisemista, nautin tuoksuista,
raikkaasta ilmasta ja vapauden tunteesta.
Ei ollut enää ahdistavaa suota,
joka kiskoi aina vain uudelleen ja uudelleen suon silmäkkeisiin,
oli vain minä ja ystäväni.
Pysähdyimme järven rantaan.
Kaunis vihreä suomalaismaisema.
Aurinko jaksoi vielä hetken paistaa ilonamme
ja niin asetuin rannalle makaamaan ystäväni viereen.
Kuuntelin siinä hänen tarinoitaan,
hänen rupatteluaan, hyvän olon juttujaan,
painoin pikkuhiljaa pääni hänen kainaloon ja minun oli hyvä olla.