Niin minä kuolin, roikuin hirressä, korkealla kalliolla olevan männyn oksaan ripustetussa köydessä. Sieltä minä katsoin kun elämä loittoni luotani ja kipu pikkuhiljaa lakkas.
Pääsin pois ikuisesta tuskasta, epäonnistumisen kierteestä, siitä elämästä jota en enää jaksanut. Olihan siinä elämässä paljon hyvää, mutta uuvuin kaiken vastoinkäymisten taakan alla. En vain enää jaksanut.
Pitkään minä rämmin suolla, harhailin ja kompuroin, välillä suokuoppaankin kaaduin ja kesti pitkään ennenkuin pääsin sieltä pois. Kuoppa veti puoleensa, lämmin pehmeä muta tuntui hyvältä ympärillä, se halasi ja piti minua otteessaan. Makasin sen lämpimässä otteessa pitkään ja oisin halunnut luovuttaa, mutta lapseni huusivat tuskaansa ja vaativat äitiään heitä pelastamaan.
Sieltä kuopasta minä rämmin sisulla ja päättäväisyydellä ylös, pakotin itseni eteenpäin vaikka suo piti minua otteessaan. Taistelin, vaikka horjahtelin, kompastelin ja hetken uskoin että selviän.
Aurinkokin hetken näytti päivänsäteitään, loi uskoa selviytymiseen ja näin rakkaan ystäväni siellä suon reunalla odottelemassa.Siellä hän poltteli sätkäänsä, hierasi aina välillä partaansa miettien että saas nähä miten tuon naisimmeisen käy.
Yritin päästä hänen luo jotta löytäisin sen kovan maan ja saisin jatkaa matkaa huolehtimatta mistään ylimääräisestä.
Mutta ei, en päässyt sinne asti, sillä kompastuin ja löin itseni, vaivuin horrokseen ja näin unen joka antoi minulle hyvän olon.
Siinä unessa luokseni tuli auttava käsi, nuori kaunis mies, joka lihaksikkaalla vartalollaan nosti minut ylös ja piti minua sylissään. Hän helli minua, siveli ja antoi rakkauttaan. Yritin alkuun rimpuilla hänen otteestaan, mutta hän päättäväisesti piti minusta kiinni, ei päästänyt irti. Hän kysyi mikä minun on ja kerroin hänelle tuskani, tarpeesta auttaa lapsiani jotka olivat eksyneet elämän synkille poluille. Hän kuunteli, hän neuvoi, hän antoi minulle ymmärrystä, tukea ja hieman rakkauttakin. Hän sai minut uskomaan parempaan, hän antoi minulle toivoa selviytymisestä, ja minä rakastuin. Oli niin hyvä ja turvallinen olo hänen sylissään, hänen lämmössä ja tunsin itseni olevan elossa. Hymyilin hänelle, annoin hellän suukon, sivelin hänen poskeaan ja rakastin. Olin hetken onnellinen. Hän oli minun kaunis prinssini, hän tuli ottamaan minut suojiinsa….. Leijalin onnen tunteessani ja jätin huomioimatta mitä ulkopuolella tapahtui.
Kuului vain kauhea rysähdys, pamahdus, puu kaatui, ukkonen jyrisi ja sade piiskasi julmetun lailla ja kaunis prinssini oli mennyt.
Tipuin unestani, mätkähdin suoraan märälle mättäälle, ympärillä liejua, märkää suota, eikä ketään missään. Yritin huhuilla rakkaan prinssini perään, mutta hän oli mennyt. Hän oli mennyt yhtä nopeasti kuin tullutkin.
Rakastin häntä sen lyhyen hetken ajan, tunsin itseni ihmiseksi, rakastetuksi, mutta kaikki olikin vain unta, valhetta ja epätoivoisen ihmisen harhakuvitelmaa.
Kyynel tuli silmään kun tajusin mitä oli tapahtunut. Tuli toinenkin. Kurkkua kuristi ja kohta itkin tuskaani kyyneleet valtoimenaan poskiani valuen. Yritin pyyhkiä niitä, yritin lopettaa, mutta itku ei antanut periksi sillä niin voimakkaasti tuska repi rintaani. Rakastin ja itkin. Kysyin, miksi? Miksi minulle aina käy näin… Aina.
Aamun koitteessa olin väsynyt, todella väsynyt. En jaksanut enää, sillä olin koko yön itkenyt tuskaani, epäonnistumista. Olin menettänyt rakkaat lapseni, olin menettänyt unelmaprinssini, olin menettänyt voimani niiden myötä.
Minua ei ollut enää.
Olin pelkkä kuori, särkynyt, rikkinäinen ja epäonnistunut. Se sana seurasi minua edelleen. Koko elämäni olin ollut epäonnistunut ja tuntenut tuskaa siitä. Minua ei ollut alunperin suunniteltu tänne, olin vain tullut ja joutunut taistelemaan koko elämäni läpi. Nyt oli aika luovuttaa, antaa tilaa muille parempionnisille ja uskoa että joku huolehtii lapsistani, sillä minusta ei siihen tehtävään ollut.
Otin repustani köyden ja marssin raskain askelin kalliolle. Kiipesin kalliolla kasvavaan mäntyyn, tein köydestä silmukan ja ripustin köydenpään männyn vahvimpaan oksaan. Istuin oksalle, pujotin silmukan kaulaani ja hetken mielessäni hyvästelin rakkaimmat, lapseni ja ystäväni. Hetken ajattelin rakkaitani, jotka olivat jo tämän maanpäällisen jättäneet. Mietin ovatko he minua vastassa kun saavun. Tunsin valtavaa mielihyvää, rauhaa ja päätin tehdä sen mikä oli oikea ratkaisu päättämään tuskani.
Hyppäsin.
Tunsin kuinka leijuin hetken ilmassa kunnes köysi tempaisi tiukan otteensa kurkkuuni. En pystynyt hengittämään enää. Kurkkua kuristi. Sattui. Ajatus sumeni. Elämä loittoni köyden kuristaessa tiukemmin ja tiukemmin. Kipu muuttui helpotukseksi. Ympärillä synkkeni. Siirryin johonki hämärään, utuiseen, johonki ihan uuteen paikkaan.
Tuntui hyvältä.
Siirryin eteenpäin ja kuulin jostain rauhallista musiikkia, lempeää puhetta. Hetken kuuntelin, äänessä oli jotain tuttua, jotain kauan sitten kuultua. Nostin pääni ja katsoin….
Mummini oli siellä minua odottamassa, olin saapunut rakkaitteni luo. Ennenkuin astuin eteenpäin, käänsin vielä katseeni taaksepäin ja näin siellä ystäväni nousevan suon reunalta. Keräävän kamppeensa ja katsovan viimeisen kerran suolle. Hitaasti hän kääntyi, ja raskain, väsynein askelin hän lähti kotiansa päin. Ei ollut hänelläkään helppoa mutta metsäläisen sisulla hän jaksoi.
Anteeksi rakas ystäväni, kuiskasin ja lähetin lentosuukon hänelle astuessani mummini saattelemana sinne missä oli hyvä olla.
