Kaikki kirjoittajan ninneroinen artikkelit

Elämän trampoliini

Hyppii – pomppii – hyppii – pomppii


Poiong – poiong – poiong – poiong


Ylös – alas – ylös – alas


Ja jälleen poiong – poiong – poiong


Kiristää – ei kiristää – kiristää – ei kiristää.


Ja sama jatkuu loputtomiin.

Elämä on kuin pomppimista trampoliinilla hirttoköysi kaulassa. Välillä se löysää ja tuntuu, että nyt menee paremmin. Mutta alastullessa se kiristää uudelleen ja päästäksesi takaisin ylös, pitää ponnistaa.

Entä sitten kun et enää jaksa?
Kun voimasi hiipuvat
ja jäät roikkumaan köyteen
etkä pääse enää ylös.
Tunnetko silloin olevan elämäsi hylkiö?
Luuseri, joka uupui kesken kaiken?

Mietitkö silloin, kuka sinua auttaisi,
näkemättä ketään ympärilläsi.
Ei ole auttavaa kättä ojentamassa apua.
Ei ole lohduttavaa syliä, joka ottaisi suojiinsa.
Ei ole ketään, vain sinä ja se hiton köysi.
Kestokravatti, joka on ohjannut elämääsi.

Väsyneenä toteat,
antakaa minun olla,
en jaksa enää.

Toivo

Kaksi siipirikkoa,
tapaa päällä vetten,
rikkinäisten jääpalasten.


Yhdessä ne hyppelehtivät yli kylmän veen,
jääpalalta toiselle,
löytääkseen ehjän jääpalan,
johon yhdessä käpertyä,
edes hetkeksi.

Hetken ne siinä yhdessä kylmästä vapisevat,
tarrautuvat toisiinsa,
pitävät kiinni,
suojaavat toisiaan
etteivät tipahtaisi
kylmään jäätävään veteen.

Yhdessä he jakavat tuskan,
pelon ja heikon toivon tulevasta.

Jos yhdessä kaikki olisi paremmin,
he kyselevät toisiltaan silmissään arka toiveikas katse.
Yhdessä he siihen jäävät,
toisiaan halaten,
yhdessä käpertyen,
hieman vavisten,
toisiaan lämmittäen ja rakastaen.


Kummallakin mielessä
toivo
paremmasta huomisesta.

Sänky

Mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään?

Paikka, jossa moni meistä saa alkunsa ja paikka, johon monen meistä elämä sammuu.

Paikka, jossa vietämme elämästämme suurimman osaa aikaa.

Paikka, jossa saat kokea elämän ihania hetkiä, käpertyä lähelle rakastasi, helliä, suukotella, painautua hänen vartaloaan vasten ja nukahtaa onnellisena.

Paikka, jossa koet myös elämän tuskan hetkiä. Yksin käpertyneenä yön pimeinä hetkinä itket tuskaasi, valvot miettien miten tästä eteenpäin. Et pääse sängystäsi ylös, sillä se pitää sinua vallassaan. Makaat vain aamun tullen ja mietit, mitä tänään tekisit. Katsot kelloa kuinka aika vierähtää ja huomaat olevan jo iltapäivän kun edelleen olet vielä sängyssä. Onko se paha asia? kysyt itseltäsi ja jatkat katon tutkailua, mietit miten tuokin naula on tuossa noin ja mitä kaikkea yläpuolellasi oleva katto on nähnytkään. Eksyt miettimään elämän hullua kulkua ja päädyt toteamaan sängyn olevan kuin terapeutin vastaanotto. Kerrot siellä salaisimmatkin ajatukset itsellesi. Mietit, miksi minun pitäisi tästä nousta. Eihän kukaan minua edes odota. Eikä kukaan edes analysoi ajatuksiani. Ei minulla ole edes kiire mihinkään. Ei kukaan tule tuomitsemaan vaikka viettäisin koko päivän tässä sängyssä maaten.

Tunnet vetoa jäädä sänkyyn ja unohtua sinne. Mietit, kuinka pian sinua kaivattais, josset nousiskaan täältä. Kuka etsisi sinua ensimmäisenä? Elämän huvittavin seikka on, että kyllä sinua kaivattais. Lapsesi tarvitsevat rahaa ja se on heidän syy muistaa äitiä. Miten heidän elämä sekoaiskaan kun äiti ei enää pääsiskään sängystä ylös? Tulisivatko he sitten auttamaan äidin sieltä ylös?

Pissahätä….mikä inhoittava tunne, kun se pakottaa rakossa. Se huutaa apua, se haluaa päästä pois sängystä ja pakottaa sinut nousemaan.

Vihdoinkin!

Olet voittanut sänkysi imun ja aloittanut päiväsi touhut, kunnes jälleen illalla palaat takaisin sänkysi halailuun!

Tutkimaton polku

Ihminen on monimutkainen olento, miksei vois mennä niinkuin koira… Vaistojensa varassa. Eikä ajatella mitään eikä tuntea mitään.

Hetken mietin, sillä meillä on kumminkin jotain yhteistä koiran kanssa, sillä kokemukset opettavat meitä kumpaakin. Kun tarpeeksi on tullut kipua, alkaa välttelemään tilanteita jossa kipu on tullut.

Mutta, eikö ois kumminkin helppoa hypätä tuulen viemäksi, antaa elämän viedä mukanaan ilman että yrittää ohjata sitä itse…. Leijailla siinä tunteessa kun aurinko paistaa, linnut ympärillä visertää ja ruoho vihertää. Olla, nauttia ja olla onnellinen? Ja antaa elämälle mahdollisuuden näyttää mitä sillä on tarjota?

Iloita pienistä asioista, eikä miettiä liikaa. Olla osana tätä elämän kulkua, johon meidät on kumminkin tarkoitettu. Sukupolvien ajan elämästä on taisteltu ja oltu osana sitä.

Niin… Kun se oliskin niin helppoa. Kunpa pystyiskin olla miettimättä etuja ja riskejä, kunpa pystyis olla neutraali. Kunpa pystyisi olla huoleton.

Elää elämää, nauttia, kokea ja muistella kokemaansa. Etsiä pienistäkin asioista ne positiiviset asiat ja ymmärtää niiden merkitys. Unohtaa ne ikävät asiat ja antaa niiden olla….siellä jossain unohdettujen maassa.

Nyt olen kumminkin valmis, sillä otan riskin. Haluan tutkia tämän polun jonka avaajana hän seisoo. Haluan seurata kutsuasi ja oppia ymmärtämään elämän polkua paremmin.

Satutettu

Roikuin hirressä,
olin turta,
en jaksanut,
olin satutettu.

Mietin menneitä, rakkauksia, miehiä, jopa naisia, joille olin sydämeni avannut ja jotka olivat menettäneet luottamukseni. Jotka olivat heittäneet minut kuin roskan menemään.

Ensin olivat rakastaneet, kehuneet kauniisti, silittäneet, pitäneet hellästi kiinni mutta sitten itsekkäästi kritisoineet minua, kontrolloineet ja heittäneet menemään toivoen minun löytäväni sen rakkauden joka minulle oli tarkoitettu.


Jokaiselle on kuulemma semmoinen?!

Hhhmm
Mielenkiintoista!


Sillä miten te kaikki luulette minun enää uskaltavan avata sydämeni kenellekään teidän jälkeen. Te murensitte uskoni pala palalta. En halua enää että kukaan tulee satuttamaan ja puhumaan paskaa ilman että oikeasti tarkoittaa sitä. Minä annoin itseni, tyhmä kun olin. Te vain pyyhitte jalkanne kuin eteismattoon. Ette te nähneet minun oikeaa arvoa vaikka kuinka piditte minua erityisenä.

Paskapuhetta sanon edelleen.

Nyt makaan kuin halpa nainen ja sanon, tule poika syliini, tule! Anna hetki rakkautta ja ota mitä ne muut piti niin erityisenä. Nauti, ole onnellinen, ole jopa minun puolestani, sillä minä en tiedä enää mitä se on.

Anteeksi

Niin minä kuolin, roikuin hirressä, korkealla kalliolla olevan männyn oksaan ripustetussa köydessä. Sieltä minä katsoin kun elämä loittoni luotani ja kipu pikkuhiljaa lakkas.

Pääsin pois ikuisesta tuskasta, epäonnistumisen kierteestä, siitä elämästä jota en enää jaksanut. Olihan siinä elämässä paljon hyvää, mutta uuvuin kaiken vastoinkäymisten taakan alla. En vain enää jaksanut.

Pitkään minä rämmin suolla, harhailin ja kompuroin, välillä suokuoppaankin kaaduin ja kesti pitkään ennenkuin pääsin sieltä pois. Kuoppa veti puoleensa, lämmin pehmeä muta tuntui hyvältä ympärillä, se halasi ja piti minua otteessaan. Makasin sen lämpimässä otteessa pitkään ja oisin halunnut luovuttaa, mutta lapseni huusivat tuskaansa ja vaativat äitiään heitä pelastamaan.

Sieltä kuopasta minä rämmin sisulla ja päättäväisyydellä ylös, pakotin itseni eteenpäin vaikka suo piti minua otteessaan. Taistelin, vaikka horjahtelin, kompastelin ja hetken uskoin että selviän.

Aurinkokin hetken näytti päivänsäteitään, loi uskoa selviytymiseen ja näin rakkaan ystäväni siellä suon reunalla odottelemassa.Siellä hän poltteli sätkäänsä, hierasi aina välillä partaansa miettien että saas nähä miten tuon naisimmeisen käy.

Yritin päästä hänen luo jotta löytäisin sen kovan maan ja saisin jatkaa matkaa huolehtimatta mistään ylimääräisestä.

Mutta ei, en päässyt sinne asti, sillä kompastuin ja löin itseni, vaivuin horrokseen ja näin unen joka antoi minulle hyvän olon.

Siinä unessa luokseni tuli auttava käsi, nuori kaunis mies, joka lihaksikkaalla vartalollaan nosti minut ylös ja piti minua sylissään. Hän helli minua, siveli ja antoi rakkauttaan. Yritin alkuun rimpuilla hänen otteestaan, mutta hän päättäväisesti piti minusta kiinni, ei päästänyt irti. Hän kysyi mikä minun on ja kerroin hänelle tuskani, tarpeesta auttaa lapsiani jotka olivat eksyneet elämän synkille poluille. Hän kuunteli, hän neuvoi, hän antoi minulle ymmärrystä, tukea ja hieman rakkauttakin. Hän sai minut uskomaan parempaan, hän antoi minulle toivoa selviytymisestä, ja minä rakastuin. Oli niin hyvä ja turvallinen olo hänen sylissään, hänen lämmössä ja tunsin itseni olevan elossa. Hymyilin hänelle, annoin hellän suukon, sivelin hänen poskeaan ja rakastin. Olin hetken onnellinen. Hän oli minun kaunis prinssini, hän tuli ottamaan minut suojiinsa….. Leijalin onnen tunteessani ja jätin huomioimatta mitä ulkopuolella tapahtui.

Kuului vain kauhea rysähdys, pamahdus, puu kaatui, ukkonen jyrisi ja sade piiskasi julmetun lailla ja kaunis prinssini oli mennyt.

Tipuin unestani, mätkähdin suoraan märälle mättäälle, ympärillä liejua, märkää suota, eikä ketään missään. Yritin huhuilla rakkaan prinssini perään, mutta hän oli mennyt. Hän oli mennyt yhtä nopeasti kuin tullutkin.

Rakastin häntä sen lyhyen hetken ajan, tunsin itseni ihmiseksi, rakastetuksi, mutta kaikki olikin vain unta, valhetta ja epätoivoisen ihmisen harhakuvitelmaa.

Kyynel tuli silmään kun tajusin mitä oli tapahtunut. Tuli toinenkin. Kurkkua kuristi ja kohta itkin tuskaani kyyneleet valtoimenaan poskiani valuen. Yritin pyyhkiä niitä, yritin lopettaa, mutta itku ei antanut periksi sillä niin voimakkaasti tuska repi rintaani. Rakastin ja itkin. Kysyin, miksi? Miksi minulle aina käy näin… Aina.

Aamun koitteessa olin väsynyt, todella väsynyt. En jaksanut enää, sillä olin koko yön itkenyt tuskaani, epäonnistumista. Olin menettänyt rakkaat lapseni, olin menettänyt unelmaprinssini, olin menettänyt voimani niiden myötä.

Minua ei ollut enää.

Olin pelkkä kuori, särkynyt, rikkinäinen ja epäonnistunut. Se sana seurasi minua edelleen. Koko elämäni olin ollut epäonnistunut ja tuntenut tuskaa siitä. Minua ei ollut alunperin suunniteltu tänne, olin vain tullut ja joutunut taistelemaan koko elämäni läpi. Nyt oli aika luovuttaa, antaa tilaa muille parempionnisille ja uskoa että joku huolehtii lapsistani, sillä minusta ei siihen tehtävään ollut.


Otin repustani köyden ja marssin raskain askelin kalliolle. Kiipesin kalliolla kasvavaan mäntyyn, tein köydestä silmukan ja ripustin köydenpään männyn vahvimpaan oksaan. Istuin oksalle, pujotin silmukan kaulaani ja hetken mielessäni hyvästelin rakkaimmat, lapseni ja ystäväni. Hetken ajattelin rakkaitani, jotka olivat jo tämän maanpäällisen jättäneet. Mietin ovatko he minua vastassa kun  saavun. Tunsin valtavaa mielihyvää, rauhaa ja päätin tehdä sen mikä oli oikea ratkaisu päättämään tuskani.

Hyppäsin.

Tunsin kuinka leijuin hetken ilmassa kunnes köysi tempaisi tiukan otteensa kurkkuuni. En pystynyt hengittämään enää. Kurkkua kuristi. Sattui. Ajatus sumeni. Elämä loittoni köyden kuristaessa tiukemmin ja tiukemmin. Kipu muuttui helpotukseksi. Ympärillä synkkeni. Siirryin johonki hämärään, utuiseen, johonki ihan uuteen paikkaan.

Tuntui hyvältä.

Siirryin eteenpäin ja kuulin jostain rauhallista musiikkia, lempeää puhetta. Hetken kuuntelin, äänessä oli jotain tuttua, jotain kauan sitten kuultua. Nostin pääni ja katsoin….

Mummini oli siellä minua odottamassa, olin saapunut rakkaitteni luo. Ennenkuin astuin eteenpäin, käänsin vielä katseeni taaksepäin ja näin siellä ystäväni nousevan suon reunalta. Keräävän kamppeensa ja katsovan viimeisen kerran suolle. Hitaasti hän kääntyi, ja raskain, väsynein askelin hän lähti kotiansa päin. Ei ollut hänelläkään helppoa mutta metsäläisen sisulla hän jaksoi.

Anteeksi rakas ystäväni, kuiskasin ja lähetin lentosuukon hänelle astuessani mummini saattelemana sinne missä oli hyvä olla.