Aihearkisto: Ajatusten virtaa

Mielenkiintoista mitä kaikkea pääkopassa voi liikkua erilaisissa mielentiloissa. Niitä kun suoltaa ihmisten ilmoille, voi tarinat olla joskus hyvinkin synkkiä, tai toisinaan hyvinkin viihdyttäviä.

Äidinrakkaus

Jaksaa, jaksaa.
Kyllä äiti jaksaa.
Mitäpä muutakaan vois.

Vaikka olo on kuin yrittäisi polkea mielettömän korkean mäen ylös. Vauhti vain hiljenee, mitä korkeammalle yrität ja jossain vaiheessa on pakko nousta pyörän selästä pois ja taluttaa pyörää.

Oot hengästynyt ja mieli tekee istua pientareelle huilaan. Et kumminkaan voi, koska olet äiti jonka on pakko jaksaa. Sen kun vain pusket ylös ja luotat siihen, että kyllä kaikki järjestyy jossain vaiheessa.

Pakko järjestyä!

Sitä vartenhan me taistellaan.
Ei me huilata kesken matkan eikä varsinkaan luovuteta.
Meidän on pakko, sen oman pikkuisen takia.
Aih onhan sillä nimikin…

Äidinrakkaus, siksi sitä kutsutaan!

Minun ystäväni

Siinä hän seisoi, minun rakas ystävä.
Vaikka minä luovutin jo välillä,
uuvuin täysin ja heitin kaikki menemään,
niin silti hän jaksoi tulla takaisin sinne suon reunalle etsimään minua.

Kuulin kysymyksen, oletko sinä hengissä?
Nostin päätäni tunnistaessani kysyjän äänen
ja hämmentyneenä mietin, onko se todella hän.
Olenko minä oikeasti hengissä vai onko tämäkin unta.
Ei, kyllä se oli hän.
Olen minä, vastasin, minä vain väsyin.

Nousin ylös ja katselin ympärille,
kaikki harmaat synkät pilvet olivat menneet pois.
Aurinko paistoi lämpimästi ja elämä tuntui hyvältä.
Tuntui kuin elämä oli herännyt uudelleen.
Otin askeleen, kokeilin kantaako se.
Otin toisenkin ja huomasin pääseväni eteenpäin.
Kuljin ne muutamat askeleet päästäkseni pois suolta,
ystäväni luo, sinne kovalle kangasmetsän reunalle,
johon hän oli tullut minua huhuilemaan.

Mikä lämpö valtasi mielen
kun hän ojensi minulle kätensä ja sanoi, tulehan sieltä.
Minun rakas ystävä, mies, joka jaksoi odottaa minua.
Halasin häntä ja kiitin, että hän oli tullut.
Salaa onnen kyyneleet tuli silmäkulmiini,
sillä niin hyvältä tuntui olla siinä häntä vasten
ja tajuta että elämässä on vielä jotain hyvää.

Hetken siinä seisoimme ja katsoimme suolle päin,
kerroin kulkeneeni pitkän matkan
ja ajatuksissani yritin muistaa ees mitä kaikkea oli tapahtunut.
En kyennnyt siihen ja hän sanoikin, ettei sinun tarvi kertoa.
Lähdimme kulkemaan polkua pitkin, pois suolta.
Matkalla rupattelimme niitä näitä
ja pikku hiljaa minäkin avasin pahimpia tuskan hetkiäni.
Hän ymmärsi, hän kuunteli ja hän tiesi, mitä olin käynyt läpi.
Hän ei hylännyt minua, eikä hän karttanut minua,
niinkuin moni muu oli tehnyt.
Hän välitti minusta ja se tuntui hyvältä.

Metsän reunalla odotti meidän ratsut.
Minun rakas moottoripyöräni seisten hänen pyöränsä vieressä, kuin ystävykset konsanaan.
Hetken siinä heitä ihailtuamme,
pistimme kypärät päähän ja nousimme satulaan.
Lähdimme tien päälle,
hän ensimmäisenä ajaen ja minä häntä seuraten.
Nautin maisemista, nautin tuoksuista,
raikkaasta ilmasta ja vapauden tunteesta.
Ei ollut enää ahdistavaa suota,
joka kiskoi aina vain uudelleen ja uudelleen suon silmäkkeisiin,
oli vain minä ja ystäväni.

Pysähdyimme järven rantaan.
Kaunis vihreä suomalaismaisema.
Aurinko jaksoi vielä hetken paistaa ilonamme
ja niin asetuin rannalle makaamaan ystäväni viereen.
Kuuntelin siinä hänen tarinoitaan,
hänen rupatteluaan, hyvän olon juttujaan,
painoin pikkuhiljaa pääni hänen kainaloon ja minun oli hyvä olla.

Pökäle

Meneppä metsään
ja etsi sieltä metrin korkuinen kanto.
Kiipeä sen päälle istumaan
ja rauhoita mielesi.
Kuuntele metsän hiljaisuutta
ja aloita pikku hiljaa keinumaan kannon päällä.
Liikuta vartaloasi eteenpäin ja taaksepäin,
eteenpäin ja taaksepäin.
Lausu mielessäsi,
kiikaa, kiikaa, kiikaa.
Toista tätä kunnes huomaat
kuinka mielesi rauhoittuu
ja sinun on hyvä olla.

Havannoi ympärillesi.
Kuulet linnun laulua.
Raakkuvaa, visertävää ja viheltävää.
On kevät ja linnut laulavat.
Kenties kuulet tuulenkin pauhun.
Tuulen väre puhaltelee niskaasi
ja aurinko lämmittää polviasi.

Huomaat ympärilläsi tummia möykkyjä.
Eläinten kakkaa.
On isoja pökäleitä,
on keskikokoisia pökäleitä,
on pieniä pökäleitä.
On ruskeita pökäleitä,
on sinapinvärisii pökäleitä
ja jopa harmaita pökeleitä.
Ne ovat hirven, kauriin ja jäniksen ulosteita.
Et olisi näitäkään huomannut
jos olisit pysynyt kotona.

Jatka keinumista,
mutta vaihda suuntaa.
Liikuta vartaloasi vasemmalle ja oikealle,
vasemmalle ja oikealle.
Sinun on hyvä olla
ja huomaat olevasi onnellinen.

Vanhemmuus

Oletko koskaan miettinyt, mitä on suru? Tai mikä ero on surulla ja murheella? Tai mitä oikeasti tarkoittaa, kun ihminen on väsynyt? Entä mitä eroa on ahdistuksella tai masentuneella?

Minä näitä asioita olen pohtinut ja yrittänyt saada vastausta itselleni, mitä oikein tunnen. Mikä on oikea sana kertomaan olotilastani. Olenko masentunut? En, sillä en jaksaisi tehdä silloin mitään. Olenko ahdistunut? Kyllä ajoittain, kun taakka on suurimmillaan ja en pääse etiäpäin, vaan saan jopa lisää taakkaa kannettavaksi. Entä suru ja murhe? Kyllä, olen hyvin surullinen kun ajattelen, mihin olen ajautunut ja sen myötä murheellinen miettiessäni tästä pitää päästä vielä eteenpäin. Ehkä väsynyt on oikea sana kertomaan kokonaistilannetta.

Mieti tilannetta, kun joudut veden varaan keskellä merta. Sinun pitää pelastaa itsesi, sillä tiedät että kylmä kangistaa kehosi hyvin pian eikä sinulla ole paljon aikaa selvitä kylmästä vedestä. Yrität uida ja huutaa apua, taistella kaikilla voimillasi, jopa supervoimillasi, jotka ilmaantuu hädän hetkellä. Jossain vaiheessa et kumminkaan jaksa, väsyt ja luovutat, jätät kaiken ylemmän varaan. Entä jos sinulla on itsesi lisäksi pelastettavana oma lapsi, tai jopa useampi. Onko silloin taisteluhalusi vielä voimakkaampi? Vedätkö silloin pelastusrenkaita perässäsi vimmatulla voimalla, yrittäen pitää lapsiasi hereillä, hengissä. Näet matkan varrella pieniä karikoita, johon yrität päästä hetkeksi huilaamaan, mutta lapsesi uhmaa silloin sinua ja omalla päättäväisyydellään yrittävät karkuun, jonka tiedät kuitenkin heille turmioksi. Yrität huutaa apua, jos joku tulisi teidät pelastamaan. Ketään näkemättä jatkat matkaa vetäen heitä perässäsi, yrität puhua vanhemman ihmisen viisaudella ja kokemuksella heille järkeä, ja pitkän taistelun jälkeen kun vihdoinkin näet rannan, jossa sinua ja lapsiasi odotetaan, tiedät tuskasi helpottavan. Rannalla odottava pelastushenkilöstö tarkistaa teidän tilanteen ja vie lapsesi hoitoon, mutta sinä jäät rannalle heidän lohduttavien sanojen kera ”olet tehnyt kaiken mitä pystyit”.

Väsyneenä ja tuupertuneena jäät pohtimaan sanoja, jäät miettimään kaikkea kokemaasi. Tuska, kun yritit taistella, kun yritit pelastaa lapsiasi, epätoivo ja ahdistus pahimmalla hetkellä. Suru ja murhe, miten tähän päädyttiin ja miten tästä eteenpäin. Itsesyytökset, sillä sinähän heidät sinne merelle veit. Sinä aiheutit heille tämän vaaran ohjaamalla heidän polkuaan. Yrität päästä ajatustesi kanssa eteenpäin ja nouset ylös rannalta, vaatteet vielä märkinä, painavina, laahustat eteenpäin. Et tiedä mihin mennä, suunta on hukassa, aurinko ei paista sillä hetkellä elämääsi. Olet yksin ja väsynyt!

Lapsesi saa hoitoa, mutta hänet on viety sinun luotasi. Ristiriitainen tunne, kaipaat häntä ja haluaisit palata aikaan, kun hän oli vielä sylilapsi. Haluaisit paijata häntä ja kertoa kuinka paljon rakastat häntä. Mutta sinun pitää opetella selviytymään ilman häntä, opetella elämä uusiksi ja ajatella positiivisesti, että hän saa nyt sitä apua, mitä et itse pystynyt antamaan. Haaveissasi ajattelet ja toivot, että jonain päivänä saisit kokea saman onnen kuin ystäväsi kertoessaan lastensa ylioppilasjuhlista, häistä, lapsenlapsista, kaikesta positiivisesta, mistä vanhemmat ovat ylpeitä. Kuinka moni kertoo näistä kokemuksista, mitä itse käyt läpi? Jos ees kertoisit, niin kuinka moni ees kuuntelisi sinua? He vaikenisivat, he vaihtaisivat puheenaihetta, he välttelesivät, sillä heillä ei oo sanoja näihin asioihin. Meidät opetetaan ajattelemaan, että jos jollain on surua, annetaan hänen olla, ei häntä pidä häiritä. Kuiskitaan selän takana ”oletko kuullut heidän erosta” tai ”tiesitkö hän sai keskenmenon” tai ”voi kauheeta, hänen lapsi kuoli onnettomuudessa”. Odotetaan vain, että surun kokenut ihminen palaa takaisin normaaliksi ja ollaan vasta sitten yhteyksissä.

Senpä takia, minäkin sanon, anteeksi, jossen jaksa olla onnellinen toisten puolesta heidän kokiessaan vanhemmuuden iloja. Onhan se hienoa kyllä ja sen heille suon, mutta itse käyn läpi taistelua, jota en kenellekään toivo ja josta toivon vielä joskus nousevani. Laihana lohtuna ajattelen, että en ole ainut joka tätä polkua kulkee. Meidän, tämän kohtalon läpikäyvien, on vain vaikea löytää toisemme, kun näistä asioista ei puhuta ääneen!

Elämän trampoliini

Hyppii – pomppii – hyppii – pomppii


Poiong – poiong – poiong – poiong


Ylös – alas – ylös – alas


Ja jälleen poiong – poiong – poiong


Kiristää – ei kiristää – kiristää – ei kiristää.


Ja sama jatkuu loputtomiin.

Elämä on kuin pomppimista trampoliinilla hirttoköysi kaulassa. Välillä se löysää ja tuntuu, että nyt menee paremmin. Mutta alastullessa se kiristää uudelleen ja päästäksesi takaisin ylös, pitää ponnistaa.

Entä sitten kun et enää jaksa?
Kun voimasi hiipuvat
ja jäät roikkumaan köyteen
etkä pääse enää ylös.
Tunnetko silloin olevan elämäsi hylkiö?
Luuseri, joka uupui kesken kaiken?

Mietitkö silloin, kuka sinua auttaisi,
näkemättä ketään ympärilläsi.
Ei ole auttavaa kättä ojentamassa apua.
Ei ole lohduttavaa syliä, joka ottaisi suojiinsa.
Ei ole ketään, vain sinä ja se hiton köysi.
Kestokravatti, joka on ohjannut elämääsi.

Väsyneenä toteat,
antakaa minun olla,
en jaksa enää.

Toivo

Kaksi siipirikkoa,
tapaa päällä vetten,
rikkinäisten jääpalasten.


Yhdessä ne hyppelehtivät yli kylmän veen,
jääpalalta toiselle,
löytääkseen ehjän jääpalan,
johon yhdessä käpertyä,
edes hetkeksi.

Hetken ne siinä yhdessä kylmästä vapisevat,
tarrautuvat toisiinsa,
pitävät kiinni,
suojaavat toisiaan
etteivät tipahtaisi
kylmään jäätävään veteen.

Yhdessä he jakavat tuskan,
pelon ja heikon toivon tulevasta.

Jos yhdessä kaikki olisi paremmin,
he kyselevät toisiltaan silmissään arka toiveikas katse.
Yhdessä he siihen jäävät,
toisiaan halaten,
yhdessä käpertyen,
hieman vavisten,
toisiaan lämmittäen ja rakastaen.


Kummallakin mielessä
toivo
paremmasta huomisesta.